Viime elokuussa lomailimme Turussa muutaman päivän. Yhden päivän olimme varanneet Naantalin Muumimaailmassa käyntiin. Olen käynyt siellä itse kerran aikaisemmin, yhdeksänvuotiaana. Jostain syystä muistin paikan paljon isompana, ehkä myös vähän jännittävämpänä. ;)
Voi sentään, kuinka meidän kaksoset ovat olleet viime kesänä vielä vauvoja! Eivät edes kävelleet, vaikka ikää oli jo vuosi ja kolme kuukautta. Eikä tästä ole puolta vuottakaa! Miten nuo mukalat kasvaa, ainahan sitä jankutetaan, mutta sehän taitaa olla...totta!
Ja arvatkaapa tuliko minulle nyt kauhea kesäkaipuu, kun näitä aurinkoisia kuvia tähän postaukseen valitsin...
Muumimaailmaan mennessämme pojat saivat omat rannekkeet. Alkuun se taisi vähän häiritä.
Vierailimme alkajaisiksi noidan labyrintissa. Se oli kamalan sokkeloinen. Muistaakseni eksyimme pariinkin otteeseen. Vaan kun labyrintista oli selvitty, löysimme itse noidankin. Siellä hän oli majansa edessä elementissään, keitteli taikalientä eikä ollut vieläkään oppinut sanomaan s:ää.
Uimahuoneelle oli tunkua...
...vaikken nähnyt kenenkään pulahtavan veteen.
Merihirviö oli tainnut uida ihan koko kesän.
Rannalta, läheltä uimahuonetta, löytyi aito ja elävä, vihreätukkainen ja kovin tutunnäköinen merenneito.
Rannalta matka jatkui eteenpäin
Muumipapan muistelmat-satupolkua pitkin. Artun kanssa autettiin papan laiva oikeaan kurssiin.
Aluksen sisällä oli riippukeinu, johon kaksoset pääsivät kiikkumaan.
Laivan kannella Tuutikilla oli kässäpaja,
jossa sai tehdä itselleen rannekkeen.
Ja jos ei huvittanut tehdä käsitöitä, saattoi mennä kannella seisovan sermin taa, kurkata kurkistusaukosta ja hymyillä itsensä maailman suloisimmaksi Pikku Myyksi
tai Tuutikiksi.
Kävelyä harjoiteltiin taukoterassilla.
Muumitaloon menimme ihan viimeiseksi.
Rattaita oli kaikkialla. Vaikka kulkeminen niiden kanssa oli tehty
mahdollisimman helpoksi koko laaksossa, piti silti olla hyvin
kärsivällinen, että pääsi sinne minne tahtoi.
Ruokasalissa mamma oli kattanut pöytään herkkuja yllin kyllin.
Yläkerrassa sai kurkistaa Taikurin hattuun.
Vintillä oli koko pöydän kokoinen pallonkuljetusrata.
Aikaisemmasta käynnistäni muistan, että Muumitalo oli silloin vähän kuin museo. Se oli sisustettu kauniisti, mutta kaikkialle oli vedetty esteitä ja nauhoja, mihinkään ei saanut koskea. Nyt Muumitalossa oli sohvia ja tuoleja, joissa sai istuskella ja lapsille oli paljon tekemistä, leluja ja tavaroita sai kokeilla. Valtava parannus!
Sitä en tiedä, olisiko ikkunalaudalle saanut kiivetä.
Vintiltä tultiin alas kamalan jyrkkiä kierreportaita
suoraan Muumimamman ruokakellariin.
Mamma oli säilönyt vaikka mitä herkkuja.
Ulkona tavattiin Hemuli. Pojat eivät isän sylissä pelänneet ollenkaan.
Vilijonkkakin oli taloudenhoidoltaan juuri ja juuri ehtinyt Muumilaakson vieraita tervehtimään.
Kävimme lähtiessämme syömässä
Merisalissa. Istuimme vapaaseen pieneen pöytään, yhden pariskunnan viereen. Emme tunteneet pariskuntaa, mutta he tervehtivät meitä heti ja alkoivat jutella - ja ehdottivat, että pitäisivät poikia, jotta me saisimme syödä rauhassa! Kuinka huomaavaista! Söimmekin sitten miehen kanssa isot buffeelautaset poikien leikkiessä pariskunnan sylissä. Vieläkin tulee hyvä mieli näitä ihania ihmisiä muistellessa.
Meille jäi Turku-Naantali -reissusta niin mukavat muistot.
Kesä 2013, tule jo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti