Olohuoneen uusi matto

Meidän olohuone on ihanan vaalea. Oikeastaan huoneessa ei ole muuta kuin valkoisen ja beigen eri sävyjä satunnaisia kukkakimppuja lukuunottamatta. Mies on kuitenkin ehdotellut jo jonkin aikaa jotakin tummempaa olohuoneeseen. Hän muun muassa kävi (ilman minua) hakemassa näytekappaleita tapeteista olohuoneen päätyseinään. Oli sitten sellaisia hopeisia kukkakiemuroita mustalla pohjalla, että huh! Ei tullut meille uutta tapettia, ei.

Idean hiukan tummemmasta matosta jätin kuitenkin muhimaan, mutta en etsinyt mitään tositarkoituksella.

Eikä ratkaisua todellakaan tarvinnut etsiä, se tuotiin nokkani eteen yhtenä maaliskuisena torstaina. Töissä ollessani toimistoon käveli mies, joka kertoi myyvänsä mattoja. Oli sellaista ja tällaista, mutta oliko paperinarumattoa? Oli. Oliko harmaata? Oli. Oliko koossa 160*230? Oli. Oliko hyvän hintaisia? Oli.
Ei siis auttanut muu kuin mennä katsastamaan tarjonta.

Ja siellä se oli pakettiauton peräkontissa, meidän olohuoneen uusi matto. Harmaana, paperinaruisena ja oikean kokoisena. Ennen kuin sen sai omaksi, piti vähän tingata. Kun myyjä oli laskenut alkuperäisestä hinnasta 30 euroa, olin tyytyväinen ja teimme kaupat.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun ostelen mattoja työajalla. Ensimmäisessä kuvassa vilahtava beige paperinarumatto on ostettu myös työaikana (ruokatunnilla kai :)), työpaikan lähellä sijaitsevalta torilta vuonna 2009. Siltä torilta olen raahannut linja-autossa kotiin peräti neljä mattoa siihen aikaan, kun talomme valmistui.

Yleensä ihmiset kai pruukaavat vaalentaa kotiaan kevään tullessa, vaan emme me. Oikeat vastarannan kiiskit.

Uuden maton lisäksi minun oli pakko kuvata tulppaaneitani ja jakaa niiden kauneus teidän kanssanne.

Aallon maljakko on häälahja.
Taustalla ja jo aiemmin kuvissa näkyvä sohva on liki kymmenen vuotta vanha. Ehkä sitäkin pitäisi päivittää? Sohvalla on kuitenkin tunnearvoa: olen ostanut sen vuonna 2004 kirjoitusten jälkeen, kun lähdin kesäksi Fazerille töihin Vantaalle. Kesätyörahoillani halusin ostaa kunnollisen ja aikaa kestävän sohvan, ja kyllä sellaista sohvaa silloin sitten etsittiinkin. Kiersin Variston huonekaluliikkeitä edestakaisin monta viikkoa ja pähkäilin ja vertailin ja koeistuin ja testailin. Vaivan arvoista se oli, sillä hyvän soffan lopulta löysin. Tämä huonekalu on ollut minulle kuin hyvä ystävä, sen sylissä on saanut itkeä ja nauraa. Ja niinhän ne sanovat, että tosiystävät ovat ikuisia. Mitäs sellaista vaihtamaan...

Aurinkoista tiistaita! (t. Vilho)