2-vuotiaan DIY: Parkkitalo

Meillä ei ole kotona leluparkkitaloa. Päiväkodissa on.
En tiedä, kuuluuko kaksivuotiaan jo osatakin tällaista, mutta itse olin tänä aamuna hyvin hämmästynyt. Meidän poikaset olivat rakentaneet parkkitalonsa itse!

Join aamukahviani aivan rauhassa, kun Arttu tuli sanomaan minulle: "Aitii, tuu tuu tuu!" Hän vei minut olohuoneeseen ja huudahti: "Katossss, autoja talossa!"

Autot oli aseteltu ohuen legon päälle, joka ulkoni rakennelmasta. Mielestäni tämä muistutti erehdyttävästi sitä nostohissiä, joka useimmista parkkitaloista löytyy.

Ylimmäiseksi, tornin huipulle, oli nostettu kassakone.

Lähetin heti töissä olevalle miehellekin kuvan parkkitalosta sähköpostiin, jossa mainitsin, että taitavat pojat tulla rakentamisnäppäryydessä isäänsä.
Ollaan molemmat hyvin ylpeitä jälkikasvustamme!

Kuluneella viikolla tapahtunutta

Täytyy sanoa, että minua ei kyllä yhtään haittaa tämä takakesä, ei sitten ollenkaan. Saa kulkea balleriinoissa ilman mummusukkia (=ihonväriset ohkaiset nilkkasukat) ja viedä lapset päiväkotiin ilman kahtakymmentä eri vaatekerrosta. Ja sitten voi mennä vaikka joka päivä heittelemään frisbeeta kauniisti punertuneiden ja kellastuneiden puiden lomaan, koska aurinko paistaa aina vain. Tekisi kauheasti mieli tehdä joku ruskamatkakin, mutta siihen ei taida tänä syksynä olla mahdollisuutta. Ehkä joku yhden illan ruskaretki lähialueelle saattaisi onnistua, laitetaanpa harkintaan.

Syksyä ei näy eikä kuulu, joten ilmojen lisäksi kuumana on käynyt myös meidän grilli.

Ja uskokaa, emme syöneet tällaista määrää pelkästään perheen kesken, kyllä meillä oli ruokavieraita.

Tämä kaunis syksy on saanut minut myös liikkumaan. Päätin, että kunnon on kohottava, kun siskon luokse mennessäni nousin portaita viidenteen kerrokseen ja olin läkähtyä. Ennen mieheni tapaamista (yhdeksän vuotta sitten, heh) asuin neljännessä kerroksessa ja juoksin portaat ylös alas joka päivä moneen kertaan. Ja silloin se ei todellakaan tuntunut missään! Tavoitteeni onkin nousta portaat viidenteen hengästymättä, mieluiten lokakuun loppuun mennessä. Olen nyt suorittanut aerobista vähintään neljä kertaa viikossa, reippaasti kävellen tai hölkäten. Lisäksi olen käynyt satunnaisesti ryhmäliikuntatunneilla. Ja tietysti olen karsinut ruokavaliostani turhia hiilihydraatteja, joita muuten oli paljon!

Yksi päivä lenkiltä tullessani meidän pihalla oli niin hauskan näköisiä ruohonleikkaajia, että oli pakko hakea kamera sisältä ja räpsiä muutama kuva. Ruohoa on leikelty ahkerasti poikien toimesta koko kesä ja leikkureista onkin jatkuvasti "peesa loppu". Mutta mistä ne nuo aurinkolasit keksivät?

Ei meinannut edes minikuuset pysyä pystyssä, kun nämä ganstat huristelivat leikkureillaan menemään.

Ruohonleikkuupuuhien yhteydessä veli keräili satoa kasvimaaltamme. Porkkanat olivat kaikkein hauskin saalis, joka kasvimaasta saatiin. Muistaisin jotenkin, että kylväjällä kävi jotain sellaista kuin "oho, nyt tää pussi kaatu..." ;)

Jos oikein käytät mielikuvitustasi, niin näetkö silmät? Ja kaksi porkkanaa pussailemassa?

Kuluneella viikolla siivotessani olin jo heittää tämän kukanröntin pois, sillä näytti, että se oli kukintansa kukkinut.

Lähemmin tulilatvaa tarkasteltuani kuitenkin huomasin, että sehän on kasvattanut uusia nuppuja vaikka kuinka. On tämä aurinkoinen syksy ollut varsinainen ihmeidentekijä.

Kuluvan viikon paras juttu on kuitenkin ollut työkaverin tytöltä saatu hellyyttävä kirje.
Kirje on nyt koristamassa jääkaapinoveamme ja piristämässä minua aina kun kuljen keittiöön tai sieltä pois.
Ihana Emma ♥

Energistä loppuviikkoa ruutujen sille puolen!

Leffavinkki

Katseltiin lauantai-iltana miehen kanssa todella, todella hyvä suomalainen elokuva. Niin hyvä, että siitä on pakko vinkata tännekin.

Simo Halisen käsikirjoittama Kerron sinulle kaiken saa minulta täydet viisi tähteä!
Se taitaa kilpailla Musta jää -elokuvan kanssa kaikkien aikojen parhaimmista katsomistani suomalaisista elokuvista.

Jos olisin tiennyt alkavani katsella transsukupuolisuudesta kertovaa elokuvaa, olisin ehkä hylännyt leffan jo ennen alkutekstejä. Onneksi en tiennyt, sillä elokuva sai miettimään monia asioita. Muun muassa suvaitsevuutta ja kaikenlaisten tunteiden hyväksyntää. Ja sitä, miten ihminen voi olla niin itsekäs ja julma, että erotilanteessa ei anna lapsen nähdä toista vanhempaansa. Miksi aikuinen ottaa lapsen aseekseen taistellessaan toista aikuista vastaan?

Transsukupuolisuus ei ole elokuvan itseisarvo, se on lähinnä asia, jonka kanssa eletään, ja voidaan elää.

En halua paljastaa juonesta mitään, ettette aseta elokuvalle minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Ne saattavat pilata koko leffakokemuksen.

Maaritia näyttelevän Leea Klemolan roolisuoritus on huikaiseva. Elokuvaa katsellessa mietin, miten näyttelijällä voi olla niin vahva ja hyvä itsetunto, että hän pystyy niin intensiivisesti ja aidosti eläytymään rooliinsa.
Lisäksi Klemolan näyttelemä Maarit on mielenkiintoinen persoona. Hän on niin rehellinen ja suora, että hänet haluaisi melkeinpä tavata oikeassa elämässä.

Ainoa miinus elokuvassa on Peter Franzén, hänestä kun en pidä henkilökohtaisesti ollenkaan. Ei sillä, etteikö Franzén olisi alansa rautainen ammattilainen ja suoriutuisi roolistaan hyvin, mutta minä olisin mieluummin katsellut vaikkapa Kari-Pekka Toivosta tai Oskari Katajistoa.

Suosittelen katsomaan!
Pelkäsin koko elokuvan ajan, milloin se loppuu. Niin hyvä se oli.

Ja toivon, että Kerron sinulle kaiken rohmuaa palkintoja ensi vuoden Jussi-gaalassa!

Toimistorotta

Älkää kysykö otsikosta, nää on näitä miehen legendaarisia...

Torstaina oli Yrittäjän päivä, sitä vietetään vuosittain 5.9. Yrittäjän päivänä toimistossamme tarjottiin kaikille asiakkaille kakkua ja kahvia. Halusin pukeutua riittävän konservatiivisesti:

Jakku: H&M
Paita: Sisters Point
Hame: Vero Moda
Kengät: Tamaris
Kaulakoru: (kehtaanko edes myöntää) raskausaikana hankittu hopeinen Bola-koru :P
Kello: Thomas Sabo

Syksy on tuonut tullessaan kaikkea mukavaa, ennen kaikkea haasteita. Toiset itseasetettuja, toiset saatuja.

Olen innoissani, sillä töissä minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä laajentamaan osaamisaluettani ja tietämystäni uusilla osa-alueilla. En todellakaan miettinyt kahta kertaa, kun haaste eteeni asetettiin. Otin sen avosylin vastaan. Olen niin happyhappyhappy! Esimies sanoikin kuluneella viikolla, että hymyni on niin leveä, että täytyy varmaan suurentaa oviaukkoja. Muuten mun suupielet ei mahdu niistä. :D

Leveitä hymyjä viikonloppuunne! Ja turvallisia kynnyksenylityksiä myös!