lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulukulta 2013

Olin joulukorttien kanssa totisen myöhässä tänä vuonna. Havahduin ostamaan materiaalitkin vasta sinä päivänä, kun kortit olisi saanut viimeistään postittaa sillä halvemmalla joulumerkillä... Onneksi on se tavallinenkin merkki.
Hei, ja melkein tulin siihen tulokseen, että käytän jatkossa jouluna vallan niitä ykkösluokan postimerkkejä. Kortit olivat vastaanottajillaan seuraavana päivänä siitä, kun olin ne postiin laittanut. Joulumerkeillä minun korttini ovat aina saapuneet viimeisten joukossa, vaikka olisin postittanut ne jo hyvissä ajoin ennen kulloisenkin vuoden deadlinea.

Viime viikolla kävelin Tiimariin hyvin tietoisena siitä, että minulla ei ollut yhtä ainutta ideaa joulukorttien suhteen. Ajattelin, että kai niitä putkahtelee siellä kaupassa sitten, kun näen millaisia materiaaleja tänä vuonna on tarjolla.
Ja niin siinä kävi, kortin ulkomuoto hahmottui päässäni heti, kun löysin tuon Stampendousin kuusileiman. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä.

Koska olin jo valmiiksi myöhässä kortteineni, en lähtenyt rakentamaan mitään kovin vaativaa ja aikaavievää. Leimasin mustalla leimasinmusteella kuusen kullanhohtoiselle paperille (hyvän joulun toivotukset olivat kätevästi valmiiksi leimassa itsessään), solmin ruskeaa organzanauhaa kuusen ympärille ja tuputin tähtiin hiukan kultaista kimalleliimaa. Oikeaan yläkulmaan liimasin rivin timantteja, toisiin kortteihin mustia, toisiin kultaisia.


Kortin sisäosaan tuli taas runo, tällä kertaa ihka aitoa StarAnnaa:

Enkeli katseli taivaastaan
kaunista hankea päällä maan.
Ihmetteli itsekseen,
kuka laittoi timantteja kinokseen.
Lähti yhtä hakemaan,
vaan ei saanut otetta.
Timantteja siellä täällä
muttei ei koskaan käden päällä.
Silloin pieni enkeli
pysähtyi ja ymmärsi.
Ei loista timantit joulumaan
yhtä kirkkaasti kuin joulutähti aikoinaan.

Uusille lukijoilleni Iina Marialle ja Lindizille, tervetuloa mukaan!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Tulkoon joulu

Yleensä olen aina paistanut ensimmäiset hakaristit (hei ihan oikeesti ruotsalaiset, joku raja!) joulutortut itsenäisyyspäivänä, mutta tänä vuonna en ehtinyt, sillä olin juhlimassa yksiä tupareita 6.12. Siispä tämän joulun ensimmäiset tortut paistettiin eilen. Kutsuimme siskot kylään, lämmitimme saunan ja paljun, teimme tortilloja (siis siskot teki, sillä minä lilluin +40°C paljussa saatuani kaksoset nukkumaan) ja jälkkäriksi paistettiin joulutorttuja ja lämmitettiin glögiä. Yöllä vielä katseltiin yhdessä leffaa.
Voi mikä ihana ilta!

Tuli niin joulufiilis.

Mukit olisi tietysti voinut valita hiukan vuodenajan mukaan, mutta onhan vihreäkin yksi jouluväri. Kaapissa tosin olisi ollut ihan oikeitakin joulumukeja, sillä kartutin tänä(kin) vuonna muumimukikokoelmaamme antamalla miehelle kausimukin isäinpäivälahjaksi. Kai se jouluinen repertuaari päätyy sitten pöytään viimeistään aattona.
 
Kyntteliköt mies kaivoi kaapista tänä vuonna toooosi aikaisin. Yleensä olen laittanut ne paikoilleen vasta ihan muutamaa päivää ennen joulua, kun kaikki siivoukset on saatu valmiiksi. Kyntteliköt kuitenkin valaisevat keittiötämme niin kauniisti, että olkoot nyt ikkunalla poikkeuksellisesti jo näin aikaisin.

Ulkolyhdyissä on palanut tuli koko syksyn.
Tuijissa loistavat jouluvalot alkavat vedellä viimeisiään, sillä tuijat ovat kasvaneet hurjasti siitä kun ne vuonna 2009 istutimme kotimme etupihalle. Silloin talon alkuaikoina valot olivat kuin jenkkipihasta konsanaan, kun 120 lampun sarjalla sai peiteltyä melkeinpä koko tuijan. Katsotaan nyt sitten ensi talvena, että lisääntyykö valot vai lyheneekö tuijat...

Poitsujen joulukalentereistakin on jo avattu kahdeksan luukkua.
Juhlien juhla on ihan nurkan takana.

Rauhallista ja tunnelmallista toista adventtia koteihinne!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kana-katkarapu-kookosmaitopasta

Olen luullut inhoavani kookosta kaikissa sen muodoissa. Paino sanalla luullut.
Kesällä, kun Helsingin-sisko oli meillä kyläilemässä, hän opetti minulle tämän aivan ihanan pastan valmistuksen. Pastaan tuli kaksi tölkillistä kookosmaitoa! Ja se oli herkullisinta pastaa, jota olin eläissäni syönyt! Ehkä ei kannattaisi luulla asioita niin paljon. Kunpa aina uskaltaisi rohkeasti ja ennakkoluulottomasta kokeilla kaikkea, niin oppisi niin paljon uutta. Oppisi niin paljon enemmän. Enkä tarkoita tällä nyt vain ruokaa...
Suosittelen kokeilemaan tätä reseptiä, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti!

Resepti on siskon oma, hän on kehittänyt sen monia eri pastareseptejä yhdistelemällä.


Tarvitset:

2 pss wokkivihanneksia (siskon mukaan piti olla ehdottomasti Finduksen)
400 g broilerinfilettä
200 g isoja katkarapuja
2 tölkkiä kookosmaitoa
250 - 300 g munapastaa
1 lihaliemikuutio
chilitahnaa
seesamiöljyä
rypsiöljyä

Wokkaa vihannekset rapeiksi kahdessa osassa ja lisää reilusti seesamiöljyä, kun sulamisvesi alkaa haihtua.

Yhteen pastaan saa helposti käytettyä 2/3 pulloa seesamiöljyä...

Wokkauksen aikana leikkaa kanat paloiksi

ja avaa kookosmaitotölkit.

Sekoita kookosmaitoa varovasti, sillä neste on purkin pohjalla.

Laita wokkivihannekset isoon kattilaan liedelle miedolle lämmölle. Lisää kookosmaitoa n. puoli purkkia ja sekoita. Anna hautua niin kauan, kunnes saat muut työvaiheet valmiiksi.

Keitä pastat ohjeen mukaan.

Laita pannulle rypsiöljyä ja n. 2 rkl chilitahnaa. (Tässä kohtaa ruiskuu ja räiskyy.) Lisää kanat ja kääntele ne chilitahnassa. Paista kypsiksi.

Kun kanat ovat kypsiä, lisää niiden joukkoon katkaravut. Anna muhia, kunnes katkaravut käpristyvät.
Lisää kookosmaitoa kana-katkarapuseokseen ja anna hautua hetken aikaa. Kaada liemi pois (voit säästää myöhempää käyttöä varten) ja lisää kana-katkarapuseos wokkivihannesten joukkoon. Lisää taas kattilaan kookosmaitoa ja sekoita.

Pyöräytä lopuksi keitetyt pastat paistinpannulla ja lisää rutkasti seesamiöljyä. Murenna lihaliemikuutio pastan päälle, sekoita ja lisää kattilaan.
Lisää loput kookosmaidot kattilaan ja anna hautua miedolla lämmöllä joitakin minuutteja.

Nauti täydellisestä pastastasi.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Rapukeisarin kutsu

Syyskuun lopussa, liki kuukausi sitten, olimme juhlimassa perinteisiä rapujuhlia kahden ystäväpariskuntamme kanssa näissä maisemissa.

Ei hassummat scenet mökkiterassilta, sanoisin.

Juhlat pidettiin yhden ystävämme vanhempien upealla huvilalla.
Viime vuonna kerroin täällä, miten tapanamme on ollut järjestää kolmen pariskunnan kesken rapujuhlat joka vuosi niin, että kukin pariskunta on vuorollaan isännöinti/emännöintivuorossa. Tällä mökillä perinnettä vaalittiin tänä syksynä jo kolmatta kertaa.


Juhlat eivät kuitenkaan sujuneet ihan ongelmitta tällä kertaa. Kun saavuin paikalle, sulatteli juhlien emäntä rapuja terassilla. Osallistuin sulatteluun henkisenä tukena, ja näytti siitä olevan onneksi jotain apua: loppuillasta ravut olivat täysin sulaneet. Harmiksemme myös yksi naisystävistämme joutui lähtemään kesken juhlien pois, sillä hänen tyttärensä tarvitsi sairaalahoitoa.

Henkistä ja fyysistä sulattelua.

Tänä vuonna mä sain avata kuoharit! Onnistuin saamaan korkin niin pitkälle, että kuului plumps! Korkki lensi terassilta mereen asti.
Hiukset kiharsin suihkun päätteeksi sellaisilla softiksen tuntuisilla pötkylöillä, jotka olen vuosia sitten ostanut jostain päivittäistavarakaupasta. Kiharapilven vangitsin takaraivoon pinneillä.
Olin kaukaa viisas ja pukeuduin ensimmäistä kertaa tänä syksynä talvitakkiin. Ja oli muuten todella viisas päätös, en katunut koko iltana kertaakaan. Istuimme paljon terassilla (nuo näkymät!), ja vaikka se on lasitettu ja siellä oli sellainen lämmitinhommeli, ei minulle tullut kuuma talvitakissani koko iltana.

Rapujakin tuli syötyä melkoinen keko. Tarjolla oli myös aivan ihania piirakoita (makeita ja suolaisia), joista erityismaininnan tarvitsee kinkkupiirakka. Sen maustamiseen juhlien emäntä oli käyttänyt kasvattamiaan chilejä. Oli todella herkullista, kiitos A!

Kuvia on vähän, sillä en yksinkertaisesti jaksanut olla kameran kanssa naimisissa koko iltaa. Varsinkin, kun tässä porukassa saa aina kuulla jonkinnäköistä kuittia siitä, miten heilun kaiket ajat kamerani kanssa. :D Otin siis kuvailun suhteen melkoisen rennosti. Ja niinkin se vähän taitaa olla, että kun on erityisen kivaa, unohtaa sen kameran olemassaolon kokonaan.

Kiitos mukavista juhlista Rapukeisari ja A!

maanantai 21. lokakuuta 2013

Synttärilahjakello

Täällä pohdin rannekellovalintaa jokin aika sitten.
Päätös ei lopulta ollut kovin vaikea, olin oikeastaan tehnyt sen jo tuota kellovalintapostausta tehdessäni. Lisätuki päätökselleni ei kuitenkaan ollut pahitteeksi.
Kiitoksia muuten kommenteistanne tuohon postaukseen silloin!

Päädyin lopulta tähän yksinkertaisen kauniiseen teräksen ja valkoisen yhdistelmään. Kellon ehdottomat plussat olivat yksinkertainen, kaunis kellotaulu ja safiirilasi.

Kellovalintaa tehdessäni emmin kaikkein eniten tuon valkoisen ranneosan kanssa. Ja arvatkaapa vain, juuri se on se, josta tällä hetkellä kaikkein eniten tykkään.

Kellon taustapuolella yhdistyy kaikki oleellinen: usko, toivo ja rakkaus.


Yhdessä asiassa Sabon sivun kuvat uunottivat minua. Tilatessani luulin, että kelloa kehystävä rinkula on teräksen värinen ja kirjaimet on jollain tapaa kaiverretty siihen. Näin ei kuitenkaan ollut.
Verratkaapa vaikka ylempää ja alempaa kuvaa.

Kuvittelin myös, että halkaisijaltaan 30mm kellotaulu olisi ollut  isompi, kun sitä ranteeseeni viivottimella mallailin. Mutta minkäs teet, 30mm = 30mm vaikka miten päin mittaisi.


Olen ollut kellooni erittäin tyytyväinen ja olen sen ansiosta ollut myös enemmän ajoissa. Minulla on nimittäin paha tapa myöhästellä se akateeminen vartti kaikkialta muualta paitsi töistä. Mies oli kirjoittanut korttiin taas niin osuvasti: "...toivottavasti tämä lahja auttaa sinua olemaan ajoissa! ;) ..."

Välillä tuntuu, että hän tuntee minut ärsyttävän hyvin. :)

---

Nyt laittamaan toinen koneellinen pyykkiä kuivumaan, jotta kerkeän ennen nukkumaanmenoa vielä pyöräyttää kolmannen. Kotiuduttiin viime yönä poikien kanssa muutaman päivän Helsingin-reissulta ja pyykättävää on taas enemmän kuin tarpeeksi.
Meillä oli tosi ihana reissu, oltiin siskon perheen luona kylässä ja mukanani oli poikien lisäksi sisko ja veli. Aika suorastaan juoksi, siitä oli taas niin kauan kuin oli viimeksi nähty!
Tunnelmia reissulta myöhemmin, ehkä.

torstai 17. lokakuuta 2013

Suomi-tour II

Vihdoinkin kauan lupaamani kesälomareissun kakkososa on valmis! Olkaapa hyvät.

- - -

Neljäntenä matkapäivänämme heräsimme Kuopiosta.

Ilma oli ensimmäistä kertaa matkamme aikana pilvinen. Välillä vähän tihutti vettäkin.

Aamupalan jälkeen yleensä aina rentouduimme huoneessa jokusen tovin. Tai siis paremminkin niin, että muu perhe rentoutui ja minä pakkasin tavarat takaisin laukkuihin, etsin pojille päivän vaatteet ja laitoin itseni lähtövalmiiksi.
Mieheni otti aina aamupalalta take away -kahvin mukaan, mutta koskaan hän ei saanut juoda sitä loppuun asti. Meidän pienet kahvitratit kun joivat aina isänsä kahveet.

Matka jatkui Kuopion torille. Meidän oli tarkoitus ostaa kalakukkoa, mutta ei sitten raaskittukaan, koska Partasen kukot maksoivat yli 30 euroa...

No, onneksi torilla myytiin paljon muutakin.

Mansikat, mustikat ja muut marjat oli aseteltu houkuttelevasti esille.

Ja lopulta ostimme kalakukon sijaan rasiallisen vadelmia.

Kauppahallissa emme käyneet, mutta otin siitä ulkopuolelta kuvia, koska rakennus oli minusta niin veikeän näköinen.
Kuopiossa meillä oli aikaa shoppailla, ja ostinkin yhden kauniin Guessin neuletakin, joka toivottavasti vilahtaa joskus päivän asuissa.

Ja koska emme ostaneet kalakukkoa, oli lounas TAAS muikkua. Olihan sitä taas saatava.
Meneekö jo yli? :D

Lounaan jälkeen mies halusi käydä vielä Clas Ohlsonilla. Sieltä pojat saivat mukaansa omat ruohonleikkurit. Voitte vain kuvitella, miten Kuopion kadut raikasivat, kun pojat leikkasivat ruohoa kaupungin halki koko matkan autolle asti. Ja "iikkuit" ovat kyllä olleet kuluneen kesän ehdoton hittilelu, niillä on leikattu ruohoa kerran jos toisenkin.
(Huomatkaa muuten Vilhon älykäs tapa kantaa nalleaan.)


Syömässä ollessamme Artulle kävi pieni vahinko, jonka seurauksena hän joutui kulkemaan loppupäivän sukkahousuissa. Olimme lähdössä ravintolasta ja menossa vaihtamaan poikien vaippoja, kun huomasin, että Artulta olikin tullut tavaraa normaalia enemmän. Kaikki hänen vaattensa olivat täynnä kakkandeerusta. Tavaraa oli housuissa ja paidassa ja selässä ja taisi sitä olla mahankin puolella. Ja invavessa-lastenhuone on varattuna, piiiiiiitkään. Ja sitten sieltä tulee joku yksi nainen, ilman lasta ja ilman pyörätuolia. Kun vihdoin pääsin vaihtamaan yltä päältä p:ssä olevaa lastani, huomaan ettei minulla ole hänelle mukana puhtaita housuja. Onneksi oli sentään sukkahousut. Hyvä kun olin vessanoven saanut kiinni, niin tuli joku jo koputtelemaan ja hoputtelemaan ovelle. Pyörätuoli-ihminen entään. Mutta voi että mua otti hermoon silloin! En minäkään koputellut oveen odotellessani, vaikka aihetta olisi ollutkin! Se vain ei ole tapaistani, eikä mielestäni todellakaan hyvää käytöstä.
Ihan oikeasti ihmiset, älkää käyttäkö niitä lastenhoitohuoneita ja invavessoja väärin. Aikuinen ihminen jaksaa kyllä kävellä muutaman metrin pidemmälle ja odotella muutaman minuutin kauemmin, että pääsee hoitamaan asiansa! NIH!

Kuopiossa kävimme myös kiertelemässä vanhaa asuntomessualuetta. Muistan, miten Kuopion asuntomessutalot ja messualue olivat minusta aikanaan kaikkein hienoimmat, joissa olin koskaan käynyt. Enää alue ei näyttänyt lainkaan niin pramealta kuin vuonna 2010 messuilla käydessämme, se oli suorastaan ankea. Ja kaukana kaikesta.

Messualueen lähettyvillä oli leikkipuisto, jossa pojat saivat purkaa energiaa hetken aikaa ennen matkamme jatkumista Joensuuhun. Olihan koko päivä ollut yhtä rattaissa ja autossa istumista.

Joensuussa majoitumme Vaakunaan. Kello oli jo paljon, kun saavuimme perille ja olimme kaikki rättiväsyneitä. Mies kävi nopsasti hakemassa meille iltapalan hotellihuoneeseen ja sinä aikana tutustuin Vilhon kanssa Joensuun ohjelmatarjontaan ja päätin, mikä olisi seuraavan päivän agenda. Pojat nukahtivat oitis iltapalan syötyään. Me vanhemmat emme malttaneet ihan heti perään nukahtaa, sillä...

Ihanan Vaakunan ihanan viileässä huoneessa oli ihana kylpyamme!!! Ja meille varatut ihanat puolukkavaahtokylvyt.

Poikien nukahdettua laskin kylvyn

 ja pulahdin rentoutumaan. Miehen kanssa. Parhain päätös pitkälle päivälle.

Aamulla suuntasimme Joensuun kasvitieteelliseen, Botaniaan.

Siellä meidät otti kirkuen vastaan Lasse ja Ilmari, punaotsa- ja kultaposkiamatsonit.

Puutarha oli jaettu viiteen kasvihuoneeseen, joissa kaikissa oli erilainen ilmasto ja joissa kaikissa tietysti kasvoi tietyslaista ilmanlaatua vaativia kasveja.
Paikka kiinnosti minua aidosti todella paljon, mutta meidän miesväelle kierrokseen olisi riittänyt sellaiset viisitoista minuuttia... Mies oli kiertänyt koko kasvitieteellisen, kun minä vasta siirryin ensimmäisestä kasvihuoneesta toiseen. :D Kuvasin hullun lailla, mutta teitä säästin ja valitsin paikasta julkaistavaksi vain 15 kuvaa. :D

Päivän asusta räpsäistiin kuva tropiikin lämmössä. Poissa ovat päivät, kun kuljettiin näin vähissä ja valkoissa. Teeppari Zara, housut Vero Moda ja baltsut Bianco.

Lähikuva kahvipensaasta.

Ja vaikka tunsi olevansa viidakossa, iski todellisuus heti, kun nosti katseensa.

Yksi lempikasveistani, orkidea.

Kuvasin tätä kasvia innoissani, sillä luulin sitä lihansyöjäkasviksi. Mutta ehei, lihansyöjäkasvit olivat vasta seuraavalla vyöhykkeellä. Jotain sukua tämä kait lihansyöjille on, mutta sen enempää en tiedä. Olisikohan tuon "maljan" tarkoituksena kerätä vettä?

Oletteko tienneet, että vesilinssi on maailman pienin kukkiva kasvi. Sen kukat ovat niin pieniä, että niitä ei erota ihmissilmällä. Kasvi pystyy kuitenkin lisääntymään ilman kukkiakin, suvuttomasti silmikoimalla.

Tropiikista siirryttiin kesäsateiden ja sitten talvisateiden ilmastovyöhykkeeseen, josta skippaan kuvat kokonaan. Ei siellä oikeastaan ollut muuta kiinnostavaa kuin ne lihansyöjät, mutta niistä kuvani olivat kamalan huonoja.

Ja sitten seuraava huone...  Apuaaaa! Maailman pohjoisin ja Suomen ainoa trooppinen perhospuutarha. Minulle suoranainen kauhukammio! En voi sietää hyönteisiä. Ymmärrätte varmaan, että jos hyöteisvihaajapelkuri laitetaan alle sadan neliön tilaan kahden miljoonan perhosen kanssa, hän ei ehkä ihan tajua paikan ainutlaatuisuutta ja nauti kokemuksesta niin kuin pitäisi.

Sanomattakin siis selvää, että tästä perhoshuoneesta kaikki kuvat ovat miehen ottamia.
Perhoset tulevat Botaniaan englantilaiselta perhosfarmilta koteloina. Kuoriuduttuaan aikuiset perhoset parittelevat ja naaraat munivat munat kasvien lehdille. Munista kuoriutuu toukkia, jotka sitten taas tarpeeksi isoiksi kasvettuaan koteloituvat jne. Näin perhosen täydellinen muodonvaihdoskierros alkaa jälleen alusta.

Perhostenruokaa. Ja banaanikärpästen.

Tottakai mies poikien kanssa viihtyi juuri tässä huoneessa kaikkein pisimpään. Minä en uskaltanut kuin juosta huoneen läpi ja sillä muutaman metrin matkallakin meinasin jo saada sydänkohtauksen, kun pari perhosta lähenteli minua röyhkeästi.
Yllä olevaa kuvaa mies on nauranut monesti jälkeenpäin. Odottelen oven takana hetkeä, jolloin perhosia on kulkureitillä mahdollisimman vähän, että pääsen syöksymään seuraavaan huoneeseen. Ihmeen iloinen ilme minulla kyllä on, vaikka niin kamalasti pelottikin.

Viimeisenä vyöhykkeenä oli aavikko, jossa kasveilla on hyvin niukalti vettä käytössään. Täällä lähes kaikilla kasveilla oli piikit, jotka suojaavat kasvia ja estävät veden haihtumista. Poikien kanssa piti olla tarkkana, terävät piikit kiinnostivat heitä kovasti.

Ulkona kasvit oli jaoteltu niiden käyttötarkoituksen mukaan: maustekasvit, lääkekasvit, ravintokasvit, myrkkykasvit ja koristekasvit. Lisäksi Botanian ympärillä on hyvin laaja, 73 hehtaarin, kasvitieteellinen puisto, jonka omistaa Joensuun kaupunki.

Joensuun kasvitieteellinen puutarha
Heinäpurontie 70
80110 Joensuu

Puutarhasta lähdettyämme ja syömässä käytyämme näytti takapenkillä tältä. Saimme ajella Kolille tasaisen tuhinan säestyksellä. Tämä oli melkoisen tuttu näky reissullamme. Pyrimme tekemään pidemmät automatkat aina joko yöllä tai poikien päiväunien aikaan, jotteivat he kyllästyisi kuoliaiksi.

Kolille mennessämme pysähdyimme useaan otteeseen kuvaamaan Suomen kaunista luontoa.
Koivuja,

mäntyjä ja mustikoita,

solisevaa, puhdasvetistä puroa.

Pian jo saavuimmekin kansallispuistoon.

Kolilla vaihdoin ensimmäiseksi vaatteet. Ja eihän meillä tietenkään mitään asiaankuuluvia patikointitamineita mukana ollut, mutta vähän mukavampaa oli silti saatava päälle.

Vaatteidenvaihdon jälkeen otimme maisemahissin alhaalta ylös. Matkaa ylös Ukko-Kolille oli 770 m ja korkeuseroa 212 m.

Hissimies ei suositellut koko perhettä menemään yhdellä ja samalla härvelillä vierekkäin, joten mies ja Vilho menivät edellä ja äiti ja Arttu tulivat sitten perässä.

Korkeuserot olivat huimia, niitä ei vain pysty kuvista täysin hahmottamaan.

Ylhäältä oli kivat näköalat Pieliselle.

Pieni "vuorenvalloittaja".

Emme ehtineet kovin kauaa olla ylhäällä, sillä hissi oli menossa kiinni ja meidän piti päästä autolle, joka odotti alhaalla.

Siispä lähdimme laskeutumaan hissillä alas, iskä taas edellä ja äiti perässä.

Sitten hissikyydin inhottavin osuus, siitä poistuminen. Miehen mukaan olin ulissut pelosta hissistä pois hypätessäni (siitä on videokin!) mutta tätä en kyllä tunnusta. Ei ollut mitään verrattuna perhosiin!

Halusin palata Ukko-Kolille vielä autolla, sillä kerkesimme olla siellä niin vähän aikaa. Sinne ajellessamme alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla. Olimme ihan hämillämme - vettä tuli kuin saavista ja juuri äsken aurinko oli paistanut täydeltä terältä. Onneksi olimme autossa!

Sade taukosi  juuri sopivasti ja pääsimme kiipeämään Ukko-Kolin korkeimmalle kohdalle.

Maisemat olivat mykistävät!

374 metriä merenpinnan yläpuolella.

Perhe huipulla.
(Huomaatteko muuten, että tuolla taustalla sataa yhtä kaatamalla kuin meidän päällämme oli satanut vähän aikaa sitten.)

Ja näin me kiipesimme ylös ja alas. Portaat olivat sateen jälkeen sen verran liukkaat, ettei voinut kuvitellakaan päästävänsä lapsia kapuamaan itse edes muutamaa porrasta.

Kolilta meidän oli tarkoitus ajaa Jyväskylään, mutta jouduimme muuttamaan reittisuunnitelmaa, sillä Jyväskylässä oli käynnissä Neste Oil Rally ja kaikki hotellit oli tietty täyteenbuukattuja. No, me ajelimme sitten yöseeksi Mikkeliin.

Aamupalalta lähtiessämme pöytä ei koskaan ollut kovin siisti meidän jäljiltä. Ja vaikka joka aamu koitimme tarjota "kunnollista" aamupalaa pojille, eivät he suostuneet syömään muuta kuin Domino-keksejä ja vesimelonia.




Aamupalan jälkeen meiltä oli veto täysin pois. Päätimme kuitenkin vielä käydä katsastamassa Visulahden. Ei olisi kannattanut. Mieheni ilmaisi asian mielestäni aika hyvin: vähän kuin olisi Neuvostoliitossa käynyt. Kaikki repsotti ja mistään ei oltu pidetty huolta. Nuoret kesätyöntekijäklopit ajelivat alueella huoltoautoillaan tuhatta ja sataa, heitä joutui aikuinenkin pelkäämään. Vesipuiston pääsymaksu oli tuhottoman kallis. Sen skippasimme oitis, sillä tiesimme, ettemme jaksaisi kylpeä "koko rahan edestä".

Veimme pojat sitten sisäleikkipaikkaan, joka sekin oli aika tyhmää, koska ulkona oli hieno auringonpaiste. Tämäkin oli aika kämänen paikka, HopLop:ia matkittu, mutta ei lainkaan niin iso ja laadukas.

Sisäleikkipaikan ykkösjuttu, pallotykki.

Visulahdesta kurvaus lähimmälle ABC:lle, kamala nälkä, äkkiä ruokaa!
Hamppareiden jälkeen olimme täysin valmiit kotimatkalle.

Ja jottei kenellekään vain jäisi kuvasta epäselväksi, niin arvatkaapas, mikä oli reissun sana?!
No tietysti MUIKKU!